Ensimmäinen Lullebiegga ajettiin kesällä 2021. Matkalle Hangosta Nuorgamiin osallistui yhteensä 16 ajajaa ja seitsemän selätti koko taipaleen, 1719 kilometriä. Yksi heistä oli Jonne Mustonen, lappeenrantalainen kestävyysurheilija ja valmentaja. Tenttasimme mitä Suomen selättäminen vaati.

– Jonne on ammattivalmentaja, miellän itseni tämän alueen (Etelä-Karjala) urheiluvaikuttajaksi ja se mahdollistaa urheilulla elämisen. Ja olen myös perheenisä, mikä tuo elämään rauhan, mies tuumaa, mutta pohtii kauan, kun häntä kutsuu urheilijaksi.
– Urheilija on vahva sana, tiedän miten kovaa peliä huippu-urheilu on. Jaksan edelleen yllättää itseni urheilusuorituksilla, mutta samalla tässä ollaan ikämies, viittä vaille 45-vuotias.

Yllättäen Mustonen on myös suhteellisen tuore pyöräilijä. Triathloniin lappeenrantalainen loikkasi mukaan vuonna 2016 ja vasta tässä vaiheessa lajivalikoimaan tuli myös pyöräily. Toissa vuonna mies sai testattavakseen gravel-pyörän ja tällöin Mustonen löysi soratien.

Lullebieggaan mies päätyi kuin sattuman kautta.

– Tapahtuma osui silmään jostain some-julkaisusta ja se oli menoa kerralla. Kaipasin puhdasta fyysisen kunnon mittaria, jossa ei tarvitse itse miettiä reittejä tai viritellä matkan varrella pyörää, vaan kaikki avaimet käteen -tyylillä, Lullebieggan valloittaja muistelee.

Kun puhe kääntyy aikaan ennen kesän tonniseitsemänsataista ja siihen valmistautumiseen, Mustonen naurahtaa epäuskoisena.
– Ennen Lullebieggaa ehdin ajaa vain noin 400 kilsaa ulkona, sama tuli täyteen kahdessa päivässä Hangosta alkaen. Treenasin käytännössä kokonaan sisällä ja wattbikella. 

Kahden päivämatkan ulkotreeneillä Jonnen kaksi ensimmäistä päivää heilahtivat liki huomaamatta. Mutta kolmantena päivänä alkoivat ongelmat:

– Polvi alkoi temppuilla ja neljäntenä päivänä reisi oli jatkuvasti nykäyksen päässä krampista, partamies kertaa.
– Kun polvi turposi, niin sattui joka polkaisulla, jatkuvasti hieman enemmän. Pitkien kilometrien aikana sitä mietti, että kuinka paljon kipua ihminen voi kestää. Mutta latasin taistelumieltä korvien väliin ja annoin mennä.

Kuudentena päivänä koitti käänne, hieman yllättävissä oloissa. Etappi kulki Posiolta Sodankylään ja päivä oli siihenastisista kylmin. Koko eteläinen Suomi oli läpäisty paisteessa, mutta Lapin eteläreunalla mittari näytti kymmenkunta astetta ja luvassa oli kylmää monsuunisadetta.

– Kylmässä sateessa polvi alkoi voida paremmin. Itse mietin, että näissä olosuhteissa minä selviän ja selvisin. Siellä seistiin Sodankylän vanhalla postitiellä sääreen saakka kurassa ja naureskeltiin, että tästä sitä maksetaan. Mutta siinä kohtaa kaikki kääntyi myös voiton puolelle.

Toiseksi viimeisenä päivänä karavaani kulki kaikkein syvimmällä erämaassa, jänkän poikki Sodankylästä Inariin. Suomen sorat oli ajettu loppuun ja aamun tullen edessä oli enää samppanja-ajo Nuorgamiin.

– Samaan aikaan etelässä oli seksihelteet ja itsekin muisti vielä lämpimät kelit, mutta ensimmäisten tuntien ajan meinattiin jäätyä satulan nokkaan. Silti nautin jokaisesta metristä, tiesin että perille oltiin menossa.

Lullebiegga saapui päätepysäkille kaksi päivää ennen juhannusta, alkuillasta 23. kesäkuuta. Viimeisellä etapilla ajajia oli kymmenen ja enää ei otettu välikirejä: Nuorgamin kyltille ajettiin joko joukko yhdessä rintamassa, jokaisella oikea käsi tuulettaen.

– Ei kai siinä ollut ihmistä, jolla ei olisi silmäkulma kostunut. Koko reissu oli niin iso pala, että kun se alkoi selvitä Nuorgamissa niin itku tuli, Mustonen kertoo.
– En ole koskaan tehnyt mitään tuollaista vastaavaa. Se mitä opin matkalla itsestäni oli yllätys, vaikea kuvailla. Ja luonnonkauniita paikkoja tuli sarjatulella, niitä ei voi edes listata. Hanko ja Sodankylä ovat niin kaukana toisistaan joka mielessä. Kokemusta on vaikea kuvailla, se täytyy kokea.

On viimeisen kysymyksen aika. Mitä Jonne Mustonen suunnittelee kesälle 2022?

– 15.-22.6. on merkitty kalenteriin!